Naisten Superpesiksen alkukausi on herättänyt paljon keskustelua sarjan sisäisistä tasoeroista, jotka näyttäytyvät tänä vuonna erityisen selkeästi. Erityisesti Lounais-Suomi tarjoaa mielenkiintoisen läpileikkauksen tilanteesta, sillä alueelta löytyy peräti kolmannes sarjan joukkueista, jotka edustavat sekä sarjan kärkeä että häntäpäätä. Tämä alueellinen jakauma herättää kysymyksiä menestyksen takana olevista tekijöistä ja siitä, miksi tietyt joukkueet pystyvät nousemaan huipulle, kun taas toiset kamppailevat sarjapaikastaan. Tarkastelemme tässä artikkelissa syitä näiden tasoerojen taustalla, pureudumme Lounais-Suomen joukkueiden erityispiirteisiin ja pohdimme, mitä menestyminen naisten Superpesiksessä todella vaatii.
Käytännössä sarja näyttää jakautuvan kahtia, ja lounais-suomalaiset joukkueet alleviivaavat tätä jakoa: Porin Pesäkarhut ja Rauman Fera ovat vakiinnuttaneet paikkansa kärjessä, kun taas Pöytyän Urheilijat ja viime vuoden sarjanousija Laitilan Jyske etsivät vielä omaa paikkaansa sarjataulukon alapäästä. Tämä tilanne ei ole uusi ilmiö pesäpallomaailmassa, mutta kuluvan kauden mittavat erot juoksujen ja pisteiden valossa ovat saaneet monet pohtimaan sarjan tulevaisuutta ja kilpailullisuutta. Entinen huippupesäpalloilija ja nykyinen Pöytyän Urheilijoiden valmentaja Emma Körkkö tiivistää tilanteen osuvasti toteamalla, että kokemus on avainasemassa – Pöytyällä ja Laitilassa ei ehkä vielä täysin ymmärretä Superpesiksen vaatimaa tasoa. Tämä havainto ohjaa meidät pohtimaan tarkemmin niitä konkreettisia tekijöitä, jotka erottavat menestyjät haastajista.
Kotipesän koko ja alueellinen potentiaali
Pesäpallossa on ainutlaatuista, että menestyviä seuroja voi löytyä jopa yllättävän pienistäkin kaupungeista ja kunnista. Tämä on merkittävä ero moniin muihin palloilulajeihin verrattuna, joissa suurkaupunkien resurssit ja ihmismassat luovat luonnollisen edun. Lounais-Suomen joukkueiden kohdalla kuitenkin kotikaupungin koolla tuntuu olevan merkitystä: Pori ja Rauma ovat Laitilaan ja Pöytyään verrattuna moninkertaisesti väkirikkaampia. Tämä tuo mukanaan paitsi suuremman potentiaalisen pelaajapohjan, myös paremmat mahdollisuudet taloudelliseen yhteistyöhön ja sponsorien hankintaan. Vaikka Porin ja Rauman onkin jaettava alueen urheilusponsorit esimerkiksi miesten SM-liigajoukkueiden kanssa, niiden suurempi kaupunkikoko tarjoaa laajemman taloudellisen selkänojan ja laajemman yritysverkoston, mikä on elintärkeää huippu-urheiluseuran pyörittämisessä. Pienemmillä paikkakunnilla, kuten Laitilassa ja Pöytyällä, resurssien kerääminen on usein haastavampaa, ja seurat joutuvat tekemään luovempia ratkaisuja pysyäkseen kilpailussa mukana.
On kuitenkin huomionarvoista, että harrastaja- ja juniorimäärissä erot eivät ole niin suuria kuin voisi olettaa, mikä osoittaa pienten paikkakuntien kyvyn hyödyntää omaa potentiaaliaan. Esimerkiksi Laitila on onnistunut aktivoimaan tehokkaasti alueensa pesäpalloharrastajat, ja Porikin on yksi maan suurimmista junioriseuroista. Feran pienemmät harrastajamäärät puolestaan selittyvät osittain seuran keskittymisellä vain tyttöjen ja naisten pesäpalloon. Kenties pienempien paikkakuntien etuna on myös se, että urheilutarjonta on kapeampaa, jolloin yksi laji, kuten pesäpallo, voi saavuttaa lähes monopoliaseman ja kerätä alleen suurimman osan nuorista urheilijoista. Suurissa kaupungeissa kilpailu vapaa-ajasta ja muista lajeista on kovempaa, mikä voi haitata yksittäisten lajien harrastajamäärien kasvua. Huippupesiksen toiveena onkin ollut saada myös isot kaupungit vahvemmin mukaan, ja viime aikoina onkin väläytelty uusia avauksia esimerkiksi Turkuun, mikä voisi laajentaa sarjan maantieteellistä kattavuutta ja tuoda uusia resursseja lajin pariin.
Talous ja kokemuksen hinta
Naisten Superpesiksessä puhuttaessa menestyksestä, on vaikea ohittaa taloudellisten resurssien merkitystä. Seurojen edustusjoukkueiden pelaajabudjetit antavat usein hyvän kuvan joukkueen kilpailukyvystä, ja Porin sekä Rauman suuret, sadantuhannen euron budjetit kertovat selkeää kieltä niiden panostuksesta menestykseen. Nämä summat ovat sarjan suurimpia, kun taas Laitilan ja Pöytyän budjetit kuuluvat sarjan pienimpiin. Perinteisesti pelaajabudjetin koko on vastannut melko suoraan menestystä, vaikka aivan yksi yhteen luvut eivät aina menekään. On kiinnostavaa huomata, että vaikka Porin ja Rauman budjetit ovat kärkipäässä, pelinjohtajien ennakkoarviot ovat sijoittaneet ne vasta sijoille 5 ja 6. Tämä voi kieliä siitä, että pelkästään rahalla ei voiteta, vaan myös muilla tekijöillä, kuten joukkueen kemialla, valmennuksella ja pitkäjänteisellä rakentamisella, on suuri merkitys. Kuitenkin Pöytyän ja Laitilan osalta ennakkoarviot osuvat täysin yhteen budjettien kanssa, mikä alleviivaa resurssien merkitystä sarjan häntäpäässä.
Vaikka raha onkin tärkeä, erityisesti naisten Superpesiksen kaltaisessa käytännössä amatöörisarjassa, se ei ole pelaajalle ainoa eikä välttämättä edes tärkein kriteeri joukkuetta vaihdettaessa. Emma Körkön mukaan työtilanne, valmennuksen laatu ja joukkueen maine painavat vaakakupissa vähintään yhtä paljon kuin palkka. Pelaajan kehittyminen edellyttää viihtyisää ja kannustavaa ympäristöä. Kestomenestyjä Porin Pesäkarhujen puheenjohtaja Vesa Saine kuitenkin korostaa, että rahalla on lopulta ratkaiseva merkitys huippua ja pitkäjänteistä menestystä tavoiteltaessa. Vaikka valmennus ja olosuhteet olisivat erinomaiset, ne eivät pysty kuromaan umpeen kymmenien tuhansien eurojen budjettieroa. Tämä selittää osaltaan, miksi Porin ja Rauman kaltaiset joukkueet ovat vuodesta toiseen sarjan kärjessä: niillä on yksinkertaisesti varaa hankkia ja pitää parhaat pelaajat sekä tarjota heille optimaaliset olosuhteet kehittyä.
Kokemus ratkaisee ja luo tasoeroja
Yksi keskeinen menestystä ennustava tekijä naisten Superpesiksessä on joukkueen pelaajien kokemus. Naisten pesäpallossa pelaajien keski-ikä on melko alhainen, noin 22 vuotta, johtuen siitä, että monien ura päättyy opiskelun ja työelämän alkaessa. Vain harvat lajin huiput pystyvät jatkamaan pelaamista pidempään ja hankkimaan siitä kohtuullisen toimeentulon. Tästä syystä joukkueen korkeampi keski-ikä korreloi usein parempien menestymismahdollisuuksien kanssa. Superpesis oy on asettanut tavoitteekseen nostaa naispelaajien keski-ikää, mikä kuvastaa lajin johdon ymmärrystä kokemuksen merkityksestä. Tämä näkyy selkeästi myös Lounais-Suomen joukkueiden välillä: Porin ja Rauman joukkueiden keski-ikä on pari-kolme vuotta korkeampi kuin Pöytyän ja Laitilan, mikä on merkittävä ero tässä ikäryhmässä. Kokemus tuo mukanaan pelinlukutaitoa, paineensietokykyä ja kykyä ratkaista tiukkoja tilanteita, jotka ovat elintärkeitä huipputasolla.
Pelaajien yhteenlasketut Superpesis-kaudet kertovat vielä selkeämmän tarinan kokemuksen merkityksestä. Sarjanousija Laitilan joukkueella on luonnollisesti vähiten yhteisiä Superpesis-kausia, vain 12, mikä heijastaa joukkueen nuoruutta ja kokemattomuutta pääsarjatasolla. Pöytyällä ja Raumalla kokemusvuosia on jo moninkertaisesti enemmän, mikä antaa niille paremmat valmiudet kilpailuun. Kuitenkin Porin Pesäkarhut, joilla on yhteensä huimat 99 Superpesis-kautta pelaajillaan, ovat omassa luokassaan. Tämä valtava kokemusvaranto selittää osaltaan Pesäkarhujen jatkuvan menestyksen ja kyvyn pysyä sarjan huipulla. Kokemus ei ole pelkästään yksittäisten pelaajien taitojen summa, vaan se luo joukkueelle kollektiivisen ymmärryksen pelistä ja kyvyn toimia saumattomasti yhteen. Tämä kokemuksen puute näkyy sarjan häntäpään joukkueiden, kuten Laitilan, tehdyissä ja annetuissa juoksuissa, missä ero kärkeen on todella suuri. Lyöjätilaston kärkeä hallitsevan Rauman Feran Ada Karlssonin lyömät juoksut ovat jo lähes saman verran kuin koko Laitilan joukkueen yhteensä lyömät juoksut, mikä alleviivaa kokemuksen ja taitojen merkitystä yksilötasolla ja koko joukkueen suorituskyvyssä.
Onko tarvetta muutokselle?
Naisten Superpesis on Suomen suosituin naisten palloilusarja, ja sen kiinnostavuuden säilyttämiseksi on tärkeää pohtia, vaikuttavatko suuret tasoerot sarjan vetovoimaan pitkällä aikavälillä. Vaikka Emma Körkkö muistuttaa, että häntäpään joukkueilla on potentiaalia yllättää jopa kärkijoukkueita hyvänä päivänä, myöntää hän samalla, että huonona päivänä tasoero voi näyttää ”aika karulta”. Tämä epäjohdonmukaisuus suorituksissa saattaa vaikuttaa katsojakokemukseen ja vähentää sarjan kilpailullisuutta. Toisaalta Körkkö uskoo, että tänä vuonna useampi joukkue kamppailee sarjapaikastaan, mikä lisää jännitystä sarjan häntäpäässä. Tämä luo uudenlaista dynamiikkaa ja lisää panoksia peleihin, jotka aiemmin olisivat voineet olla ennalta arvattavampia.
Maantieteellinen keskittyminen Lounais-Suomeen herättää myös kysymyksiä valtakunnallisesta näkyvyydestä ja lajin kehityksestä. Pesäkarhujen puheenjohtaja Vesa Saine toivoo tasaisempaa sijoittumista ympäri maata, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Hän korostaa, että talouden ja pelillisten taitojen on oltava tarvittavalla tasolla, jotta joukkueita ei kabinettipäätöksillä nosteta sarjaan ilman todellisia edellytyksiä menestyä. Vaikka tasapainoinen maantieteellinen jakautuminen toisikin lisää valtakunnallista näkyvyyttä, on tärkeämpää varmistaa sarjan taso ja joukkueiden kestävyys. Körkkön humoristinen toteamus Itä-Suomen pelimatkojen puuttumisesta Lounais-Suomen pelaajien keskuudessa kertoo kuitenkin käytännön haasteista, joita laajan maantieteellisen kattavuuden tavoitteluun liittyy. Lopulta naisten Superpesiksen tulevaisuus riippuu siitä, miten sarja onnistuu tasapainottamaan kilpailullisuuden, taloudellisen kestävyyden ja lajin kasvun pitkällä aikavälillä.
