Italia ja sen neljä MM-kultaa
Italia kuuluu jalkapallomaiden eliittiin, sillä se on voittanut miesten jalkapallon maailmanmestaruuden yhteensä neljästi vuosina 1934, 1938, 1982 ja 2006. Nämä saavutukset tekevät Azzurrista yhden menestyneimmistä maajoukkueista lajin historiassa. Kuitenkin kysymys siitä, mikä tuli joukkueista on kaikkien aikojen paras, herättää edelleen keskustelua. Tässä artikkelissa tarkastelemme erityisesti kolmea eri aikakautta: vuoden 1982 joukkuetta, joka muutti käsityksen siitä, milloin joukkue on parhaimmillaan arvokisoissa, vuoden 1994 kokoonpanoa, joka haastoi Brasilian ääriolosuhteissa dramaattisessa finaalissa, sekä vuoden 2006 mestareita, jotka voittivat vastoinkäymisistä huolimatta.
1982: Yllättävä mestarijoukkue ja Paolo Rossin läpimurto
Vuoden 1982 MM-kisat Espanjassa alkoivat Italian joukkueelle ongelmallisesti. Enzo Bearzot’n valmentama tiimi ei voittanut alkulohkossaan yhtään ottelua, pelaten 0–0 tasapelit Puolaa, Perua ja Kamerunia vastaan. Kotimaan media arvosteli joukkuetta ankarasti, ja hyökkääjä Paolo Rossi oli vielä maaleitta turnauksen alkuvaiheessa. Tilanne näytti kriittiseltä.
Käännekohta tuli kuitenkin kuudennessa ottelussa Brasiliassa, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista joukkueista ilman maailmanmestaruutta. Rossi teki hattutempun ja johdatti Italian 3–2 voittoon Barcelonan Sarrià-stadionilla. Tämä ottelu nosti Rossin kansallissankariksi ja muutti koko joukkueen kohtalon. Maalivahti Dino Zoff oli vakiintunut johtaja maalilla, ja puolustuslinjasto oli kurinalainen ja vaikeasti murrettava.
Vuoden 1982 joukkueen suurin ero muihin on psykologinen kestävyys ja kyky pelata kovassa paineessa, vastalauseista huolimatta samalla kun taktiikka ja yksilöiden laatu olivat huippuluokkaa. Tämä yhdistelmä erotti heidät muista.
1994: Puolustusvoittoinen taistelu ja dramaattinen finaali
Vuoden 1994 MM-kisoissa Yhdysvalloissa Arrigo Sacchin johdolla Italia edusti täysin uutta pelifilosofiaa. Siinä missä 1982 joukkue pelasi pragmaattisesti, 1994 kokoonpano korosti taktista muotoa, prässäämistä ja kollektiivista liikettä. Puolustuksessa olivat aikansa parhaimpia pelaajia kuten Franco Baresi, Paolo Maldini ja Alessandro Costacurta, jotka olivat myös osa Milanin eurooppaa hallinnutta ryhmää.
Italialla oli vaikeuksia etenemisessään, mutta Roberto Baggio nosti heidät ratkaisevasti esiin – muun muassa tasoittaen ottelun Nigeeria vastaan lisäajalla ja viimeistelemällä voittomaalin jatkoajalla. Turnauksen finaali Brasiliaa vastaan, pelattu Rose Bowlilla Pascalessa, päättyi 0–0 tasapeliin ja ratkesi rankkareilla. Näissä Baresi epäonnistui avauspotkussa, ja viimeisenä laukojana ollut Baggio ampui yli riman. Brasilia voitti ja Baggion katkeransuloinen kuva jää historiaan.
2006: Skandaalista huolimatta huipputason maailmanmestaruus
Vuoden 2006 MM-kisoissa Saksan maaperällä Italian joukkue kohtasi vakavia haasteita. Calciopoli-matsimanipulaatioskandaali oli paljastunut juuri ennen kisoja ja komplisoitunut tilanne varjosti joukkueen valmistautumista. Useat Serie A:n suurseurat kuten Juventus ja Milan olivat skandaalin keskiössä, mikä toi valtavan paineen pelaajille.
Silti Marcello Lippin joukkue esitti sekä teknisesti että taktisesti korkeatasoista peliä. Puolustuslinjan kärkinimi Fabio Cannavaro tarjosi esimerkillistä esitystä. Keskikentän Andrea Pirlo hallitsi pelin rakentamista rauhallisella ja varmat ottein, ja hyökkäyksessä Luca Toni oli fyysisesti dominoiva. Finaalissa Ranskaa vastaan ottelu päättyi 1–1 ja ratkaistiin jälleen rangaistuspotkuihin, joissa Italia piti hermonsa ja vei kultamitalin.
Vertailu: Kolme ajanmukaista ja eri-tyyppistä Italian mestarijoukkuetta
Vertaillessa näitä kolmea joukkuetta on tärkeää muistaa, että jokainen oli rakennettu oman aikakautensa pelitavan ja vaatimusten mukaan. Vuoden 1982 Italiano korosti psyykkistä kestävyyttä ja yllätystä, vuoden 1994 joukkue oli puolustuksellista laatua ja kollektiivisuutta parhaimmillaan, ja vuoden 2006 tiimi oli taloudellinen ja taktisesti hienostunut kokonaisuus, joka osasi hallita paineita mestaruuden arvoisesti.
2006 joukkueen puolustus on myös nostanut Cannavaron arvoa keskuspuolustajana. Vaikka 1994 joukkue ei nostanut mestaruuspokaalia, se edusti huippua Italian jalkapallojärjestelmässä ja Serie A:n laadussa.
Italian jalkapallolle opiksi menneistä sukupolvista
Vuoden 2006 jälkeen Italian kansainvälinen menestys on heikentynyt merkittävästi. Kolme peräkkäistä MM-kisojen ulosjääntiä osoittaa rakenteellisia ongelmia, jotka eivät liity vain valmentajiin tai yksittäisiin pelaajiin. Nuorisokoulutus on jäänyt jälkeen maista, jotka investoivat enemmän koulutukseen ja lahjakkuuksien kehitykseen. Serie A:n seurajoukkueiden ja maajoukkueen välinen suhde on monimutkaistunut muun muassa ulkomaisten omistajien ja suuren joukkuekoon myötä.
Historian merkitykset nousevat esiin, kun tarkastellaan kolmea menestysjoukkuetta. Niillä kaikilla oli tietoisuus pelitavasta, joka oli jokaisen pelaajan hallussa. Johtajuus oli keskittynyt huipulla pelanneisiin kokeneisiin pelaajiin. Ja tärkeimpänä: vahva puolustusrakenne, joka ei nojaannut pelkkään yksilölliseen lahjakkuuteen.
Nykyajan haasteena on, onnistuuko italialainen jalkapalloottelu ottamaan nämä opit käyttöönsä kaikilla tasoilla: akatemioissa, liigassa, valmennuksessa ja maajoukkueessa.
Italian maailmanmestaruusjoukkueiden tärkeimmät ominaisuudet
- Selkeä pelillinen identiteetti ja joukkueen yhteinen pelitapa
- Kokenut ja vahva johtajuus huipputason pelaajien keskuudessa
- Kurinalainen ja organisoitu puolustus perustana menestykselle
- Kyky selviytyä paineen alla ja kääntää vaikeudet voitoksi
- Taktiikka ja yksilöllinen laatu yhteensopivasti toiminnassa
